Meno on kuin lastentarhassa

Suomalaiseen päätöksentekoon on pesiytynyt ikävä "me päättäjät tiedämme paremmin"-tauti. Kataisen hallituksen ajamassa kuntauudistuksessa se näyttäytyy ylhäältä alas ulottuvana sanelupolitiikkana.

Kiristys, uhkailu ja lahjonta ovat perinteisiä lastenkasvatustapoja, mutta poliittiseen päätöksentekoon ne eivät kuulu. Kaiken huippu oli kokoomusministerin lähes kiristykseltä kuulostava lausahdus kuntien kaavoitusoikeuden menettämisestä, jos ne eivät liitoksiin muutoin suostu.

Meno on kuin lastentarhassa! Sitä vahvistaa vielä ministerien sähläys työryhmistä.

Hallitus ja kuntaministeri kärjessä esittävät teatteria; kuulee, muttei kuuntele. Kuntapäättäjiä ja ennen kaikkea kuntalaisia olisi pitänyt kuunnella ennen selvitystyön käynnistämistä ikään kuin lähetekeskusteluna eikä vasta jälkikäteen, jolloin todelliset vaikuttamismahdollisuudet ovat rajatut.

Näin olisi voitu etsiä kunnallishallintoa ja kuntataloutta vaivaavat todelliset kipupisteet. Kuntarajat eivät näitä toden totta ole! Todellinen viisaus asuu pikemminkin kuntalaisten päässä kuin selvitys- ja virkamiesten aivoissa.

Lähidemokratia on tyystin unohdettu. Lähes maakuntien kokoisissa kunnissa päätöksenteko karkaa kuntakeskuksiin, kymmenien, jopa satojen kilometrien päähän.

Tarvitaanko Suomessa enää kunnallisvaaleja, miettii moni. Kuntien mahdollisuuksia päättää itse omista asioistaan on leikattu viime vuosina kovalla kädellä. Kunnallinen demokratia on romuttunut.

Valtio on vienyt kunnilta suuren osan niiden tuloista leikkaamalla valtionosuuksia ja verotuloja. Toisaalta kuntien vastuita on lisätty. Kuntapalvelujen näkökulmasta yhtälö on mahdoton.

Kataisen hallituksen tavoitteena on vähentää kuntien määrä reilusti alle sataan. Tämä olisi viimeinen kuolinisku monen keskikokoisenkin kunnan palveluille. Hallituksen esitys on oman päämääränsä vastainen. Esitetyt kunnat eivät pysty suoriutumaan tehtävistään.

Kuntauudistus tarvitsee uuden lähtökohdan. Pakkoliitoksia emme tarvitse. Karttaharjoitukset eivät toimi. Uudistuksen lähtökohtana pitää olla se, miten turvataan laadukkaat lähipalvelut kaikille kuntalaisille. Erikoissairaanhoidon järjestäminen vaatii erityistoimenpiteitä.

Ei saa olla niin, että ainoastaan rikkailla on pääsy kiireelliseen terveydenhoitoon. Se pitää olla kaikilla.

Taloudellisen yhteistyön ja kehityksen järjestö OECD on vaatinut yksityistämään terveydenhoitoa. Kokemukset Suomesta ja muualta ovat tältä osin kuitenkin surullisen huonoja. Myöskään ehdotus tulospalkkauksesta perusterveydenhuoltoon ei vakuuta.

Eurooppalaisesta näkövinkkelistä katsottuna Suomessa on vähän kuntia. Euroopan unionin 27 jäsenmaassa on yhteensä noin 90 000 kuntaa. Niiden keskimääräinen asukasluku on 5400. Suomessa vastaava luku on 16 000. Siis suomalaisissa kunnissa asuu keskimäärin noin kolme kertaa enemmän ihmisiä kuin muiden EU-maiden kunnissa.

OECD:n kritiikki Suomen kuntien määrästä on onttoa. Pelkästään Ranskassa, jossa järjestön päämaja sijaitsee, on 37 000 kuntaa. OECD ei ole oikea taho sanelemaan sitä, kuinka monta kuntaa Suomessa saa olla.

Sanelu ei onnistu myöskään Kataisen hallitukselta. Edessä on sanelupolitiikan haaksirikko.